MEMENTO VIVERE

Uusimmassa näyttelyssään Leonor Ruiz Dubrovin (1978) on kuoleman äärellä, mikä näkyy taiteellisena uudistumisena taiteilijan siirryttyä kolmiulotteiseen ilmaisuun ensimmäistä kertaa urallaan. Näyttelyn teemana on keskiaikainen käsite Ars moriendi, mikä tarkoittaa kuolemisen taitoa. Keskiaikaisissa käsityksissä kuolema ei ollut kaiken loppu vaan mahdollisuus uudelle alulle. Se oli myös Kristuksen esimerkin seuraamista ja tärkeä osa elämän kokonaisuutta. Ars moriendi on saanut nimensä 1400-luvulla julkaisusta käsikirjasta, johon on koottu paljon tietoa siitä, mitä kuoleman lähestyessä on hyvä tehdä ja tietää. Näissä teoksissa käydään lävitse niin sielunhoidollista kuin jäljellejääneisiin liittyvää sekä teologista ja filosofista aineistoa.
Taiteilija on itse todennut Vanitas-teeman olevan taiteensa tärkeän lähtökohdan, sillä hän on lapsuudesta saakka pelännyt kuolemaa ja läheistensä menettämistä. Nyttenmin hän on havahtunut siihen, että kyetäkseen elämään täytyy valmistua myös kuolemaan. Tämän oivalluksen myötä kuoleman kompleksisuudesta ja absurdiudesta on tullut myös taiteellisesti puhuttelevaa. Katoavaisuuden ohella teosten taustalla ovat kehon hauraus ja mahdollisuus nähdä se sekä menetyksen että parantumisen merkitsemänä. Ruumiini muistaa ja tallentaa itseensä ajan tapahtumat, ja prosessi on kuin paralleeli maalarin tai muun kuvataiteilijan työlle, jossa teos koostuu yleensä lukuisista ajallisista kerrostumisista.
Ruiz Dubrovinin teokset ovat nyt materiaalisuudessasn runsaita, mikä muodostaa kiehtovan kontrastin viime vuosina nähdyille maalauksille, joissa kuluminen ja poispyyhkiytyminen ovat olleet keskeisissä rooleissa. Uusimmissa teoksissa näkyy kolmiulotteinen variaatio haurastumisesta ja aineellisuuden rajallisuudesta. Hauraus löytää itsensä runsaudessa, kun Ruiz Dubrovin luo syksyisten lehtikasojen, luuhuoneiden, katakombien tai muiden kuoleman puutarhojen veistokselliset variaatiot. Näissä luomotuissa kuoleman puutarhoissa käyskentely päästää meidät lähemmäksi suurta tuntematonta – kuolemaa, joka on aina läsnä, mutta jota kukaan elävä ei tunne henkilökohtaisesti.
Toisaalta kyse ei ole pelkästä kuvanveistoksellisesta käänteestä vaan siitä, että kolmiulotteisuus on nyt vahvempaa. Samalla objektinomaisuus on taiteellinen keino tehdä näkyväksi kuoleman konkreettisuus ja siinä toteutuva aineen hidas katoavaisuus. Ruiz Dubrovin liittyykin vanitas-aiheen perinteeseen, jossa on aina ollut kyse jännitteestä aistimellisen lumoavuuden ja sen hauraan katoavuuden välillä. Materiaalinen ihastuttaa, mutta se on aina pakenevaa ja sillä on oma aikansa. Kauneus on aina kiehtovaa, mutta myös kauheaa ja melankolista. Toisaalta kauneuden näkeminen muussakin kuin läpeensä miellyttävässä kertoo kyvystä hahmottaa asioiden suhteellisuutta ja maailmaa kokonaisvaltaisesti. Kuolemalla on aina syynsä, minkä ymmärtäminen luo hahmotuskykyymme syvyyttä. Ruiz Dubrovinin teokset ovat saaneet fyysisen syvyyden, mutta ne muodostavat myös entistä selkeämmin omat mentaaliset maailmansa, joiden avulla voin paremmin hahmottaa oman maailmani ja todellisuuteni.
Ars moriendi -näyttelyssä Ruiz Dubrovin osoittaa, ettei Memento mori ole ole aina mustavalkoista vaan siinä on paljon värejä. Tässä suhteessa kuolemasta muistuttaminen liittyy elämästä muistuttamiseen, memento vivereen, kaikin tavoin. Taiteilijan teokset ovat tässä ja nyt, ja kuolema koittaa aikanaan, mutta nyt voimme katsoa ja miettiä omaa kuolevaisuuttamme, mutta meidän tulee muistaa myös elämä. Ehkä Leonor Ruiz Dubrovinin sanoma voisikin kuulua: elämä on liian lyhyt yritykselle kieltää kuoleman olemassaolo? Hänen teostensa äärellä voimme viehättyä kuoleman kiehtovuudesta ja aloittaa elämämme.

FT Juha-Heikki Tihinen